Ongelmia kommentoinnissa

Valitettavasti blogger ei anna minulle syystä tai toisesta oikeutta kommentoida esseitänne. Palataan asiaan huomenna.

AS

Kylmä sota esseiden arviointiohjeet

Moi.

Kirjoita arviointi valitsemistasi 10-12 esseestä. Älä vastaa suoraa alla oleviin kysymyksiin vaan kirjoita kappaleita. Perustele vastauksesi - älä totea pelkästään.

1. Arvioi miten essee vastaa historian tutkimuksen pääkysymyksiin.
2. Onko esseen rakenne toimiva?
3. Onko esseen "yleisasu" huoliteltu?
4. Lisäksi haluaisin sanoa että...

AS

Vakoilu kylmässä sodassa

Toisen maailman sodan jälkeen alkoi vastakkain asettelun aika, jota sanotaan kylmäksi sodaksi. Vastakkain tänä aikana olivat kommunismi ja demokratia. USA:n ja Neuvostoliiton jo valmiiksi kireät välit kiristyivät äärimmilleen. Kylmää sotaa ei käyty suorana sotana, vaan sen taistelukeinoja olivat propaganda, vakoilu, taloudelliset ja poliittiset painostuskeinot sekä kulttuuri ja taide.

Olennainen rooli kylmässä sodassa oli salaisella tiedustelutoiminnalla ja turvallisuuspoliisilla. Niiden tehtävänä oli turvata oman maansa poliittista järjestelmään kumouksellisilta aateilta ja solutuksilta ja hankkia luotettavaa tietoa vastapuolesta. Sanomien sieppaaminen ja avaaminen radioliikenteessä oli tärkein tiedostelumuoto. Tiedustelu oli jatkuvaa kilpajuoksua kaksoisagentteineen ja loikkareineen. Yhdysvalloissa toimi tiedustelupalvelu CIA ja Neuvostoliitossa puolestaan KGB.

Vakoilu oli kylmän sodan aikana yksi vaarallisimmista ja kovimmin rangaistavista rikoksista. Rangaistuksena saatettiin antaa jopa kuolemantuomio. Vakoilu oli myös yksi korkeapalkkaisimmista töistä. Kylmän sodan myötä kasvaneeseen tietojen tarpeeseen vastattiin lapioimilla rahaa itäeurooppalaisille poliittisille pakolaisille, entisille agenteille, ja tiedustelu-upseereille. Isolla rahalla heidät saatiin tekemään tiedustelumatkoja rautaesiripun yli.

Syyt Neuvostoliiton harjoittamaan vakoiluun liittyivät kylmän sodan kiristymiseen sekä Neuvostoliiton sisäisen ideologisen ja poliittisen valvonnan tiukkenemiseen. KGB:n toimintaa ei kuitenkaan rajoittanut niin monet lait kuin CIA:ta. KGB:n alaisuuteen kuului myös muun muassa Neuvostoliiton rajavartiolaitos. Se oli myös toiminut aikaisemmin eri nimillä kuten esimerkiksi Tšeka. Tšekan surmaamien ihmisten määrän saattoi laskea kymmenissä tuhansissa. Neuvostoliiton salainen poliisi toimi hyvin pitkälle samassa perustarkoituksessa kuin edeltäjänsä: tukahduttaa ja estää poliittinen oppositio. Sen kuka oli oppositiota, salainen poliisi määritteli itse

CIA:n ehdoton sääntö oli, että työn kohteeksi kelpaa vain sellainen lähteeltä saatu työstetyn informaation palanen, joka on vahvistettavissa riippumattoman lähteen avulla. Pääperiaatteena on vuosien mittaan tullut täydellinen etääntyminen lähteestä sekä informaation maksimaalinen kasvottomuus. Apuna CIA käyttää eri maissa toimivia asiamiehiä eli agentteja ja vakoilusatelliitteja sekä mm. kuunteluasemia ja monia muita keinoja. CIA on joidenkin tahojen mukaan syyllistynyt ihmisoikeusrikoksiin ja tukenut niihin syyllistyneitä, sekä syyllistynyt sotarikoksiin. Ensimmäisen upseerinsa Neuvostoliittoon CIA sai lähetettyä 1953, mutta KGB:n eversti vietteli hänet, valokuvasi ja hän joutui kiristetyksi.

Läntiselle tiedostelulle Suomi oli tärkeä ennen kaikkea Neuvostoliiton läheisyyden vuoksi. Agentteja lähetettiin Suomen kautta tiedustelemaan Neuvostoliiton kohteita ja sen alueita käytettiin myös elektroniseen tiedusteluun. Suomeen saapui Neuvostoliiton vakoojia loikkareina vuosina 1949–1959. Myös neljäsosa neuvostoliiton diplomaateista oli KGB:n agentteja ja näistä esimerkiksi 98 toimi Suomessa.

Vielä Kylmän sodan päätyttyä 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamiseen, ovat nykyisen Venäjän ja yhdysvaltojen välit kireät ja epäluuloiset. Vaikka Neuvostoliittoa ei enää ole, salaisen poliisin toimintakulttuuri elää yhä. Kylmän sodan vaikutukset näkyvät nykyäänkin Suomessa diplomaattien karkotuksina, joiden syynä ovat joskus vakoiluepäilyt.

Lähteet:

kirjat:

Minä vakooja, Valitut palat

Sokea peili, Oleg Gordievsky

Salaisen poliisin valtakunta, Anne Kuorsalo

internet:

http://fi.wikipedia.org/wiki/KGB

http://fi.wikipedia.org/wiki/CIA

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vakoilu

http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/09/vakoilu-suomessa-1950-luvulla.html

http://historianet.fi/pohjois-ja-etela-amerikka/cian-synkat-salaisuudet

Tekijät: Johanna Leino, Linda Järvenpää ja Sara Laitinen

Afganistanin sota

Afganistanin sota sai alkunsa itä-Afganistanista, vuonna 1978 alkaneesta kapinasta, missä mujahideen sissit nousivat kapinaan hallitusta vastaan. Sotaa kävivät, Neuvostoliiton tukema, Afganistanin demokraattinen tasavalta, vastaan mujahideen sissit, joita tukivat Britannia, Kiina, Pakistan, Saudi-Arabia, Israel, Yhdysvallat, Egypti ja Kanada.

Vuonna 1979, Neuvostoliiton kyllästyttyä Afganistanin sekavaan tilanteeseen, se päätti varmistaa Afganistanin pysymisen omassa kontrollissaan ja ryhtyi sotilaalliseen interventioon. 24. joulukuuta Neuvostoliitto miehitti Kabulin ja lopulta maassa soti 120 000 neuvostosotilasta.

Neuvostoliiton sotatoimien herättämä yleinen pahennus tuli selvästi esiin asian YK-käsittelyssä, minkä johdosta heti tammikuussa 1980 pidettiin YK:n turvallisuusneuvosto, mikä järjestettiin 43.n maan aloitteesta ja jossa käsiteltiin nimenomaan Neuvostoliiton miehitystä Afganistaniin. YK:n päätöslauselmassa vaadittiin neuvostojoukkojen pois vetämistä Afganistanista, mitä Neuvostoliitto ei kuitenkaan totellut. Neuvostoliiton tottelemattomuudesta johtuen, Yhdysvallat ryhtyivät laajoihin rankaisutoimiin, minkä seurauksena Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin mittavat taloudelliset pakotteet ja jopa vuonna 1980 pidettyjä Moskovan olympialaisia boikotoitiin erittäin laajasti.

Neuvostoliitolle Afganistanin sota oli pitkä ja vaikea sotilaallinen ongelmapesäke. Sissit käyttivät hyväkseen, neuvostojoukkoja vastaan, sissisotaan sopivaa vuoristoista maastoa, missä he olivat ylivoimaisia Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliiton joukoilla oli lähinnä hallussaan suurimmat kaupungit ja niille vievät tiet, mutta vuoristossa neuvostojoukoilla oli mittavia vaikeuksia, sotia vihollista vastaan. Lisäksi sissit saivat mittavaa rahallista ja aseellista tukea mm. Yhdysvalloilta ja Pakistanista, minkä lisäksi sisseihin liittyivät tuhannet vapaaehtoiset taistelijat, muista islamilaisista maista.

Afganistanin sota kesti pitkään ja vasta kun Mihail Gorbatsov nousi Neuvostoliiton johtoon, sotaan alettiin etsimään ratkaisua. Ensimmäinen väliaikainen aselepo solmittiin vuonna 1987. Vuonna 1988 YK:n avulla solmittiin Afganistanin ja sissien suurimman tukijan Pakistanin välinen sopimus, sekä sopimus Neuvostoliiton joukkojen vetämisestä maasta. Viimeinen neuvostosotilas poistui Afganistanista vuonna 1989, mutta Neuvostoliiton vetäytyessä pois, Afganistanin sota jatkui sisällissotana. Afganistanissa on tämän jälkeen ollut vain lyhyitä rauhallisempia kausia ja maa on käytännössä sotatilassa tälläkin hetkellä.

Afganistanin sodassa koettiin mittavat tappiot. Neuvostoliiton sotilaita kaatui lähes 15 000 ja Afganistanin demokraattisen tasavallan sotilaita kaatui 18 000. Sissien tappioista ei ole varmaa tietoa, mutta paikallisväestöä kuoli noin 1,3 miljoonaa, jotka olivat pääasiassa siviilejä. Tappioiden lisäksi, noin 6 miljoonaa ihmistä joutui pakolaisiksi sodan seurauksena, mikä oli suurin muuttoliike, toisen maailmansodan jälkeen.


Lähteet:
Forum 3(2011), Kansainväliset suhteet(2007) , Suuri maailman historia ,1983
http://fi.wikipedia.org/wiki/Afganistanin_sota
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Afganistanin_sota_1979.htm

Suojasää, liennytys ja ydinaserajoitukset

Kylmä sota oli aikaa, jolloin sosialistisen, kommunistisen Neuvostoliiton ja kapitalistisen, demokraattisen Yhdysvaltojen välit olivat erittäin tulehtuneet. Molemmat suurvallat sitoivat itseensä muita maita erilaisilla taloudellisilla ja poliittisilla sopimuksilla, ja niiden väliset ristiriidat ilmenivät maailmanlaajuisena kilpailuna lähes kaikilla elämänaloilla, muiden muassa asevarustelussa ja tieteessä.

Kuitenkin valtioiden välisessä suhteessa oli ajoittain myös parempia vaiheita, jolloin yritettiin tietoisesti poistaa maiden välisiä jännitteitä. Tällaiset jaksot osuivat usein ajoille, jolloin valtioiden johdossa tapahtui henkilövaihdoksia. Stalinin kuoleman jälkeinen vaihe on tästä hyvä esimerkki, sillä tuolloin alkoi ”suojasää”, eli idän ja lännen välien hetkellinen parantuminen. Se puolestaan johti sopimukseen Itävallan miehittämisestä keväällä 1955. Genevessä pidettiin saman vuoden kesällä huippukokous, jonka tarkoituksena oli lievittää kylmän sodan aiheuttamaa jännitystä. Vuosien 1954-55 kylmän sodan lämmintä jaksoa kutsutaankin ”Geneven hengeksi”, vaikka itse kokouksessa ei saatukaan aikaan mitään konkreettisia päätöksiä.

Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välit kuitenkin viilenivät uudestaan jo vuonna 1956 Unkarin kansannousun ja osaksi myös Berliinin vuosien 1958-61 tapahtumien vuoksi. 1960-1970 -lukujen välinen aika tunnetaan puolestaan liennytyksen aikana, jolloin suurvallat päättivät Kuuban kriisin laukeamisen vuoksi taas vetää yhtä köyttä poistaakseen kansainvälistä jännitystä ja välttääkseen ydinsodan.

Kun valtioiden suhteet alkoivat parantua, asevarustelua alettiin rajoittaa vähitellen. Vuonna 1968 solmittiin ydinsulkusopimus, jolla ydinkokeiden määrää vähennettiin. Sopimuksen mukaan maat, joilla ei ole ydinaseita, eivät saa hankkia niitä, eivätkä ydinasevaltiot saa luovuttaa ydinaseitaan muille valtioille. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ydinaseiden määrää rajoitettiin SALT-sopimuksella 1970-luvun alussa, ja tällöin valtiot sitoutuivat myös olemaan rakentamatta ohjustentorjuntajärjestelmää. Kauhun tasapainoksi kutsuttu tila esti valtioiden välisten erimielisyyksien kärjistymisen ydinsodaksi.

1960-luvun lopussa liennytys näkyi myös Saksassa, joka oli jakautunut itäiseen ja läntiseen osaan. Länsi-Saksan hallitus ryhtyi lämmittämään suhteitaan itään, mikä johti toisen maailmansodan voittajavaltojen eli Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton, Iso-Britannian ja Ranskan tekemään sopimukseen Berliinin erikoisaseman sekä lännen liikenneyhteyksien vahvistamisesta. Lopulta, vuonna 1972 Länsi- ja Itä-Saksa tunnustivat toistensa rajojen koskemattomuuden ja vaihtoivat suurlähettiläitä.

Vuonna 1975 Helsingissä pidettiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous (Etyk), jonka tuloksena osallistujamaat, eli NATO-maat, Varsovan liiton maat sekä suurin osa Euroopan puolueettomista valtioista lupasivat kunnioittaa Euroopan rajoja, pidättäytyä aluevaatimuksista, pyrkiä ratkaisemaan ristiriidat rauhanomaisesti, olla puuttumatta toisten maiden sisäisiin asioihin sekä kunnioittaa ihmisoikeuksia. Tämä oli liennytyksen huipentuma, joka myös antoi tukea sosialistimaiden uudistusliikkeille.

Suurvaltojen välistä epäluuloa ei pystytty kuitenkaan poistamaan, joten Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välit kiristyivät jälleen. Tätä edesauttoi myös kommunistivastaisen Ronald Reaganin valitseminen Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 1981. Samoin huononeva tilanne alkoi näkyä esimerkiksi ydinaseita rajoittavien neuvottelujen ongelmina. Aseteknologiaa alettiin jälleen kehittää. Sovitut rajoitukset olivat koskeneet vain aseiden määrää, eivät laatua, joten suurvallat alkoivat valmistamaan tuhovoimaltaan yhä suurempia ohjuksia. Liennytyksen aika päättyikin 1970-luvun lopussa.

Lähteet:

Otavan Forum: Kansainväliset suhteet (oppikirja)

Suuri maailmanhistoria: Tulevaisuutta kohti 1965-

fi.wikipedia.org/wiki/Liennytys

Hanna Raasakka

Marshall-apu

Marshall-apu

Yhdysvaltojen ulkoministeri kenraali George C. Marshall kehitti suunnitelman Länsi-Euroopan talouden elvyttämiseksi 2. maailmansodan jälkeen. Apua oli saatava mahdollisimman nopeasti, ja näin syntyi Marshall-apu. Marshall tarjosi apua kaikille sodasta kärsineille Euroopan valtioille, jotka olivat valmiita kannattamaan demokratiaa. Tarjous Euroopan jälleenrakennusohjelmasta pyrki torjumaan kaaosta, epätoivoa, nälkää ja köyhyyttä. Tavoitteena oli kommunismin kukistaminen Euroopassa. Erityisen huolestunut Marshall oli Italian ja Ranskan tulevaisuudesta, sillä kummassakin maassa oli vahva kommunistinen puolue.

Suurin osa Marshall-avusta lahjoitettiin elintarvikkeina, raaka-aineina sekä erilaisina koneina ja laitteina. Vastaanottajamaat käyttivät sitä ensin elintarvikehuollon turvaamiseen ja sen jälkeen perusteollisuuden uudenaikaistamiseen sekä asuntojen rakentamiseen.

Yhdysvallat ei auttanut Euroopan maita pelkästään hyvää hyvyyttään, vaan sillä oli myös monia taka-ajatuksia. Marshall-avun myötä dollarin asema maailman johtavana valuuttana vakiintui. Suuren taloudellisen tuen antaminen jätti myös Euroopan suureen kiitollisuudenvelkaan Yhdysvalloille. Toiveena Yhdysvalloilla oli myös se, että Itä-Euroopan maat saisivat pyristeltyä itsensä irti Neuvostoliiton otteesta. Tšekkoslovakia, Puola ja Unkari olisivat halunneet ottaa Marshall-avun vastaan, mutta Neuvostoliiton painostuksesta kieltäytyivät. Itä-Euroopan maista ainoastaan Jugoslavia hyväksyi avun.

Myöskään Suomi ei ottanut Marshall-apua vastaan pelätessään sen kiristävän välejä sodan voittaneeseen Neuvostoliittoon, joka oli tiukasti apua vastaan. Taloudellinen tuki olisi kuitenkin ollut tarpeen, sillä Suomella oli Neuvostoliitolle paljon sotakorvauksia maksettavanaan.

Neuvostoliitto torjui Marshall-avun suoralta kädeltä, koska sitä pidettiin Yhdysvaltojen pyrkimyksenä välttää ylituotannon aiheuttama talouskriisi USA:ssa ja hankkia Marshall-avun kautta poliittinen määräysvalta Euroopassa. Väitettiin jopa, että Marshall-apua vastaanottavat maat menettäisivät itsenäisyytensä. Todellisuudessa Neuvostoliitto pelkäsi menettävänsä avun vastaanottamisen myötä sen eristäytyneisyyteen perustuvan aseman, johon sen koko politiikka perustui.

Neuvostoliittojen lausuntojen perusteella tehtiin länsimaissa johtopäätös, että Neuvostoliitto ei millään ehdolla halua luopua eristäytyneisyydestään. Jos Neuvostoliitto olisi ottanut avun vastaan, se olisi merkinnyt rautaesiripun poistamista, esteetöntä tavaranvaihtoa Neuvostoliittoon ja sieltä ulos, vapaata matkustamista sinne ja sieltä, aseistariisumista ja jatkuvia amerikkalaisia luottoja. Loppujen lopuksi se olisi merkinnyt Neuvostoliiton luopumista maailmankommunismista.

Vuoteen 1951 mennessä toteutettu Marshallin apu vahvisti entisestään jo alkanutta Euroopan kahtiajakoa länteen ja itään. Apu auttoi osaltaan markkinatalousmaita taloudellisen kasvun uralle, joka jatkui katkeamatta aina 1970- luvun öljykriiseihin saakka. Tämän kasvun turvin rakensivat vauraimmat länsimaat 1950-luvulta lähtien hyvinvointivaltiota, jonka tavoitteena oli taata kaikille tietty vähimmäisturva, maksuton peruskoulutus, terveydenhoito ja eläketurva. Hyvinvointivaltio oli tehokas ase kommunismin torjunnassa. Äärivasemmiston kannatus aleni lähes kaikissa länsimaissa nopeasti 1940-luvun loppuvuosien huippuluvuista. Marshall-apu sai Stalinin kiristämään poliittista otettaan Itä-Euroopasta, jonka seurauksena Neuvostoliitto solmi kansandemokratioiden ja Suomen kanssa niin sanotut ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukset (YYA). Vastapainoksi Marshall-avulle Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan sosialistiset valtiot perustivat vuonna 1949 oman talousjärjestönsä, Keskinäisen talouden avun neuvoston SEV:n.

Marshall-apu antoi tuntuvan sysäyksen sekä Länsi-Euroopan talouskasvulle että Euroopan yhdentymiskehitykselle. Siinä missä Länsi-Eurooppa sai taloudellisia etuja Yhdysvalloilta, ei Itä-Eurooppa hyötynyt Neuvostoliitosta läheskään yhtä paljon, päinvastoin. Neuvostoliiton ollessa sodan jälkeen heikko se otti varoja valloittamiltaan alueilta. Sotakorvausten lisäksi Itä-Euroopan maiden oli myös maksettava puna-armeijan ylläpitokustannukset. Vaikka Yhdysvalloilla oli monia taka-ajatuksia ja vaikka se hyötyi Marshall-avusta vähintään yhtä paljon kuin Eurooppakin, oli sen tarkoitusperät kuitenkin hyvät. Marshall-avun ansiosta Eurooppa nousi takaisin jaloilleen sodan jälkeen.

Marshall-avun propagandajulisteita

Lähteet:

http://www02.oph.fi/etalukio/historia/kansain/yo.html

http://www.nikkemedia.fi/ivailu/eta/historia/kylma_sota.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Marshall-apu

Forum – Kansainväliset suhteet (Otava 2010)

Maailman historian pikkujättiläinen (WSOY 2006)

Tekijät : Anni Laine ja Anne Kotro

maailmanmahtien välinen jännite johtaa kauhun tasapainoon

Yhdysvalloilla oli ainoat ydinaseet vuoteen 1949 asti, jolloin myös Neuvostoliitto onnistui valmistamaan itselleen ensimmäisen ydinaseen. Tämä oli alkua maiden väliselle kilpavarustelulle, jonka tavoitteena oli pitää oma valtio aseellisesti vihollista parempana hankkimalla omalle valtiolle tehokkaampia aseita. Vihollisen vakoilu olikin tärkeä osa kilpavarustelua, jotta tiedettiin, mitä vihollisella oli suunnitteilla.

  Tämä vakoilu ja kilpavarustelu johti lopulta tilanteeseen 1950-luvun lopulla, jota kutsutaan ”kauhun tasapainoksi”.  Tämä tarkoittaa, että molemmilla valtioilla (Yhdysvalloilla ja Neuvostoliitolla) oli kylmän sodan aikana laukaisuvalmiita ydinaseita maaleinaan vihollisen suuret kaupungit ja sotilaallisesti tärkeät alueet. Kyse oli siis sotilaallisesta voimatasapainosta ja jännitteestä valtioiden välillä. Valtiot tiesivät vihollisen omaavan suuren määrän laukaisuvalmiita ydinohjuksia. Tieto siitä, että vihollinen ehtisi vastata tuleen samalla mitalla tai suuremmallakin kostoiskulla maiden välisestä etäisyydestä johtuen, esti ydinsodan syttymisen. Osana kauhun tasapainoa oli myös, että valtiot teeskentelivät olevansa valmiita hyökkäämään toistensa kimppuun milloin tahansa. (Väitteen todenperäisyys tosin on hieman arveluttava Kuuban kriisin tapauksessa.) Lisäksi osaksi kauhun tasapainoa kuuluivat rinnakkaiset asejärjestelmät, jotka olisi otettu käyttöön mikäli vihollinen olisi saanut jostakin syystä tuhottua tärkeitä ohjustukikohtia. Näitä valtioiden kalliita valtioiden asevarusteluun kuuluvia järjestelmiä olivat esimerkiksi ballistiset ohjukset siiloissa, strategiset tutkassa näkymättömät pommikoneet sekä (ydin)sukellusveneet.

  Neuvostoliitolla ja Yhdysvalloilla oli ajoittain myös parempia vaiheita, joiden aikana maat yrittivät aidosti poistaa maiden välisiä jännitteitä. Monesti nämä helpommat jaksot johtuivat suurvaltajohtajien henkilövaihdoksista. Muun muassa Stalinin kuolemasta alkanut "suojasää" idän ja lännen välisissä suhteissa johti sopimukseen, joka päätti Itävallan miehityksen keväällä 1955. Saman vuoden kesällä pidettiin  Genevessä huippukokous kylmän sodan jännityksen lieventämisestä, mutta konkreettista päätöstä ei saatu aikaan. 

    Kauhun tasapainolla oli useita seurauksia. Yhdysvaltalaisissa kouluissa esimerkiksi harjoiteltiin toimintaa mahdollisen ydinhyökkäystilanteen sattuessa. Lisäksi valtioilla oli avaruudessa omat vihollisen ohjusten torjuntajärjestelmänsä hyökkäystilanteen varalle.  Maat olivat myös jatkuvassa valmiudessa vastaamaan vihollisen tuleen, mihin olisi ollut aikaa kuitenkin kohtuullisesti maiden etäisyyksistä johtuen.

Neuvostoliitto yritti käyttää hyväkseen Kuuban tilannetta hyökkäykseen Yhdysvaltoja vastaan. Fidel Castron kaapattua vallan vasemmistolainen diktaattori antoi Neuvostoliitolle luvan rakentaa Kuubaan ohjustukikohtia, joista se olisi voinut laukaista ydinohjuksia Yhdysvaltoihin valtion ehtimättä vastata tuleen. Yhdysvallat sai kuitenkin vihiä asiasta, jonka seurauksena kolmannen maailmansodan syttyminen oli lähellä.

Lähteet: Forum: Kansainväliset suhteet oppikirja 

             muutosten vuosisata 7 -kirja

             www.wikipedia.fi

             www.p3.foorumi.info/historianurkkaus

             http://www.yle.fi/elavaarkisto

Kirjoittajat: Atte Huopio ja Tarmo Kauppi